MARLENE LOKIKIRJA 1993

tekijä: Petri Kaipainen päivä: 7. lokakuuta 2008 kello 5:37
 
Kuten kaikki odysseiat, jotka alkavat koetella miesmuistin rajoja, alkavat alkuvuosien seikkailut purrella nimeltä Marlene jo värittyä, jos eivät unohtuisikaan. Ensimmäisistä vuosista (1987-1994) oli toki lokikirja olemassa, mikä vain sattumoisin hävisi.
Tuota aikaa en ryhdy muistelemaan, ainakaan tässä. Siitä tulisi nimittäin enemmän legendaa tai fantasiaa, kuin muistiinpanoa, joka pyrkii pysyttelemään tosiasioissa.
Vuosi 1993 on sikäli poikkeustapaus, että osasta kesää lokikirja löytyy, mutta tuolloin tapahtunut Itämeren ympäripurjehdus alkaa jo kietoutua saagaksi. Mutta vaikka Aleksandrian kirjasto tuhoutui, ei se estänyt tarinoita elämästä.



Marlene on kansanvene, noin kuusi ja puoli metriä pitkä. Se on rakennettu Loviisassa vuonna 1967. Allekirjoittanut on samaa vuosikertaa, siksipä oli helppo verrata, kumpi näytti enemmän rupsahtaneelta aikanaan.
Folkkari on solakka. Riittävän pitkulainen ollakseen nopea ja vakaa, samalla jääräpäinen, mikä tulee kovassa kelissä ilmi.
Ostovuonnaan vene oli sellaisessa priimakunnossa, jollaisessa pitäminen osoittautui heti alkuun mahdottomaksi. Vaikka kimppa tekikin parhaansa: V.P., Jukka ja Petri.
Puuvene on aistikas, puun voi jokainen tuntea ja kokea, jopa kuulla, aivan eri tavalla kuin muovin tai teräksen. Samalla se vaatii, pysyäkseen kunnossa, sellaista omistautumista, joka menee helposti itse purjehduksen edelle. Ulkona säilytetty puuvene eritoten.
Marlene oli lopulta kokonaan omalla vastuullani, ja kävi koko ajan vaativammaksi, kunnes en enää voinut sitä pitää.

Takaisin vuoteen 1993.

Kesäkuussa Kruunuvuorenselällä siihen päivään asti uskollisesti palvellut perämoottori otti ja putosi.
Tämä, kuten moni muukaan pikkuseikka, ei voinut estää lähtemästä matkaan. Olihan purjeet. Olihan unelmat ja uteliaisuus vieraisiin maihin. Pekka oli Tolkieninsa lukenut ja samalla hartaudella suhtautui hän merikorttiin. Itse olin suurpiirteisempi, mitä nyt peukalotuntumalla perille useimmiten löysi. Pitemmillä matkoilla en pärjäisi yksin. Vai pärjäisinkö?
Miehistöä oli tiettävästi enemmänkin matkalla Tallinnaan. Jäljelle jäivät minä ja Pekka.
Tallinnasta hankittiin kaikkea syötävää ja juotavaa, sillä hinnat olivat puolet Helsingistä. Syntyi siinä purkki poikineen. Sakua sai puolen litran paksuissa lasipulloissa, joka oli kuulemma standardi Uralin tuolle puolen. Samoin valkoisin pöytäliinoin varustetut ravintolat kellastuneine paneeleineen. Jos tilasi salaattia, sai suolakurkkua, jos tilasi juotavaa, sai votkaa. Pääruokalajeista ei jäänyt mitään mielikuvaa.
Tallinnassa soi taustalla koko ajan aivan tietynlainen jytke, jota kuorrutti länsimaisen naispopparin naukuna. Se oli kai jonkinlainen hypnoosi, joka ajoi villejä markkinoita eteenpäin. Tuo musiikki ruokki silti vain lisää itäisen eksotiikan nälkää, eikä siitä ollut pitkä matka venäläiseen iskelmään, paljon intohimoisempaan.
Meidän vanhojen kapitalistien krapula oli jo alkanut, muttei siitä ollut Tallinnassa tietoakaan. Löytyi sieltä silti riittävästi vanhaa, viehättävällä tavalla rapistunutta, ja oudon kiehtovalla tavalla laiminlyötyä, mistä Pirittan satama oli paras esimerkki vuoden 1980 jälkeensä jättämine opastauluineen (joissa olivat yhä kiinni kaikki ne tuhannet hehkulamput) ja halkeilleine betonilaattoineen. Eläköön Neuvostoliitto.

Naissaari kutsui puoleensa. Se osoittautui kovin hiekkaiseksi. Jäätiin ankkuriin sen itäpuolelle. Ei aikaakaan, kun olimme uineet rantaan. Kuiva mäntymetsä veti puoleensa. Saaresta kuului salaperäistä huminaa. Löysin rautatiekiskoja. Meillä ei ollut pienintäkään käsitystä, kuinka laillisesti saareen sai tulla. Olimme kuitenkin pyyhkeillämme vallanneet rannan. Uitiin takaisin veneellä ja kas, ranta pöllähti täyteen sotilaita, joilla oli tähdenkuva otsalla.
He eivät käyttäytyneet kovin uhkaavasti ja olivat yhtä hämmentyneitä kuin mekin. Pekka sai auttavalla venäjällään kommunikoitua heidän kanssaan. Kävi ainakin selväksi, ettei saarelle saanut mennä. Ankkuroimisen kanssakin oli vähän niin ja näin. Muutaman tupakin jälkeen ei ollut enää niin väliä, mutta pyyhkeen he veivät, mitä en koskaan anna anteeksi.
Olimme tulleet aivan viimeisinä hetkinä, jolloin saaressa vielä sotilaita oli, siinä mielessä tapaus tuli historialliseksi.
Paldiski oli jo tyhjennetty viimeistä mustan pörssin kupariputkea myöten. Majakka katsoi merelle surullisesti kallellaan. Oliko nyt ilta tulossa ja tuuli loppumassa, en muista. Pekka muisti varmaan paremmin kuin minä, että emme päässeet sinä päivänä kovin pitkälle. Oli varmaan etsittävä satama. Ankkuri heitettiin, mutta ankaroliina karkasi sen mukana. Sinne se jäikin odottamaan urhoollista sukellustani aamuun asti, sillä pääsimme kylkikiinnityksellä laituriin. Vähään aikaan ei näkynyt kylästä mitään elämää, mutta illallisen jälkeen tuli mies kysymään papereita. Pitkän inttämisen jälkeen saatiin jäädä laituriin, vaikka se oli kovin kiellettyä. Ja kun kerran siellä oltiin, oli meitä suorastaan odotettu paikalliseen baariin. Siitä kuulimme vasta aamulla, kun oli jo liian myöhäistä. Muistan ne pönäkät ukot selkä suorana kuin homssut lähtemässä kalaan aikaisin aamulla.
Nyt alkoi tosi purjehdus hyvässä sivumyötäisessä. Osmussaaresta ehkä näimme vilauksen. Kun lakkasi olemasta myötäinen, otin reiluja kryssejä ulos merelle rypistämättä turhaan vauhteja pois. Muutaman tunnin kuluttua Pekka ilmoitti, että olimme tasan samassa paikassa kuin pari tuntia sitten.
Pelottava aukko mantereen ja Hiidenmaan välissä lähestyi. Oli kartta, peukalo ja kompassi. Mutta ilman vaistoa olisimme hukassa. Pekka näki ne, linnut. Näki mitä ne hakivat ja mihin suunnistivat: siellä on maa. Luottavaisin mielin otimme kurssin suuntaan X ja löysimme väylän ensimmäiset kepit. Iltaan mennessä olimme Kuivastun satamassa. Oli vaikea hämärässä tietää, kummalle puolelle mennä epämääräistä kivikasaa. Valitsimme pohjoispuolen. Lopputulos oli se, että kohtuullinen aallokko painoi Marlenea kohti aallonmurtajaa. Hyppäsin mereen ja työnsin venettä ollen kölin ja kivien välissä hyvänä fendarina! Seuraavaksi oli masto vaarassa. Se ei ollut sähköjohto (tällä kertaa), mutta jotain metallista ja korkealla.
Kun lopulta pääsimme oikeaan satamaan, olimme ryypyn tarpeessa kumpikin. Satama oli kohtuuhintainen Tallinnan verrattuna, kuten myös kohtuutylsä. Kuppilasta sai kuitenkin halvalla perunasalaattia ja olutta. Jos ei ollut muuta tekemistä, saattoi sahata yhteysaluksella ees taas. Käytiin päiväretkellä Kuressaaressakin, minne pääsi helposti bussilla.
Syy satamassa lojumiseen oli tuuli. Riianlahdelle ei huvittanut todellakaan lähteä vastatuulessa. Tuntui vain siltä, että kapeikon tuulta ei mikään kääntäisi. Pekka oli ottanut stressin poiston perin vakavasti Viru Valge -pulloineen, ja sain naarata horjahtanutta kalaa satama-altaasta. Siinä vaiheessa paloi pinna. Mitä perkelettä me siellä tehdään?
Jokin kauniimpi aamu läksimme kuitenkin. Ei riittänyt yksi päivä, tuli myrsky. Oltiin ankkurissa alla tuskin paria metriä vettä. Majakkaa ei näkynyt. Ankkuri piti, mutta lähdettiin liikkeelle vain joutuaksemme karille. Kaikki miehet roikkumaan vanteista. Kun päästää yksi kari, toinen ottaa syliiinsä. Ja olemme keskellä rannatonta ulappaa! Ensimmäinen oppitunti Viron rannoista oli saatu. Miltä tuntui Roomassaaren kuuma sauna urakan jälkeen, voi vain kuvitella.

Riika oli alitajuntamme Karthago. Sinne olisi päästävä, mutta aina meitä erottaisi arvaamaton Riianlahti, yhtä vaihtelevine tuulineen, kuin nuoren tytön mieli. Monet treffit oli jo peruttu, liian monet.
Päätimme lähteä yön selkään, jotta edes jonkun tuikun näkisimme. Pekalla oli ilmiömäinen kyky säilyttää tarkkaivaisuutensa ottamalla muutaman minuutin torkkuja. Joskus jopa pinnavuoron aikana, kurssin siitä kärsimättä. Olin silti kunnon vahtivuorojen kannalla. Alkuinnostus kuitenkin piti meidät molemmat hereillä. Oltiin nimittäin tulossa Irbenin salmeen, kapoiseen kohdunkaulaan, josta oli synnyttävä uudestaan. Meitä olisi ottamassa vastaan ääretön Itämeri, joka olisi vihainen joutuessaan kapeaan salmeen.
Ei se ollut vihainen. Mainingeilla vain oli suuri ulappa Ahvenanmaalta asti varaa kasvaa. Marlene sai nyt tuta kolmimetrisiä maininkeja. Tuuli kävi sivusta, mutta tiukkeni hieman. Olimme ripustaneet öljylampun takastaagiin. Mitähän se auttaisi keskellä laivaväylää? Montaa laivaa ei yllätykseksemme näkynyt. Mainingit piti "ottaa oikein", piru sen periköön, joka kerrankin antaisi vuoren kaatua päälle. Veneessä kun ei ollut itsetyhjentyvää kaukaloa, muutamat ämpärilliset vettä oli pumpattava pois. Mainingit tahtoivat sortaa meitä rantaa kohti. Väliin mahtui kuitenkin laaksoja leppeämmillä laineilla, jotka tuli heti käyttää hyväkseen päästäkseen ylemmäs, sillä etäisyyttä tuntemattomaan rannikkoon piti pitää hinnalla millä hyvänsä. Oli opittava vaistoamaan takaa kaatuva aalto pimeässäkin. Antaa veneen nousta harjannetta ylös. Se olisi kuin lastu laineilla, eikä lastulla mitään hätää ole, kunhan se ei vain kuvittele itsestään liikoja. Mutta myötäilemällä se onnistuisi. Riippumatta vuoren koosta lastu nousisi kuin nousisikin harjanteen laelle ihan itsestään.
Kohtasimme aamuyöstä veneen, joka aavoilta äkkiarvaamatta tupsahti. Näkivätkö he meidät ajoissa, voi vain arvata. Aamu valkeni tuskallisen hitaasti. Kesti kauan, ennen kuin aurinko lohdullisesti lämmitti kohmettuneita luitamme. Rannikko alkoi näkyä, muttei suinkaan pelottavan lähellä. Uskalsimme jo lähestyä sitä, sillä kartan mukaan matalikoista ei ollut täällä tietoakaan. Ei myöskään suojaavaa saaristoa koko Itämeren etelärannikon pituudelta.
Ranta kohosi aika korkeana ja vehreänä. Asutusta ei aivan rannassa näkynyt enne Ventspilsiä. Lähestyimme sitä aika hyvässä sivumyötäisessä, silti kesti pitkälle iltapäivään, ennen kuin todella pääsimme aallonmurjajasta sisään. Tulli pakotti meidät näkökulmastamme valtavan korkeaan kivilaituriin, johon oli vaikea kiinnittyä. Ja kapitänin pitää olla tikkana kirjoittamassa miehistöluetteloa viitenä kappaleena ja ilmoittaa, ettei tarkastamattomia apinoita kulje mukana.
Meille osoitettu laituri oli yhtä isossa mittakaavassa, mutta terästä. Suihku löytyi ison, bunkkerimaisen rakennuksen keskeltä. Ventspils oli jotenkin uneliaassa tilassa. Ennen niin merkittävä öljysatama vasta uneksi uuden ajan kukoistuksesta. Lateilla maksettiin halpa makkara. Löytyi se suolakurkuilla varustettu ravintola, rantaan viettävä rapistuneiden puutalojen raitti. Rannassa meitä tervehti pariskunta Suomen Kotkasta. He kutsuivat meidät iltapalalle Nauticattiinsä. Sehän oli silmissämme luksusta. Printteri napsutti säätietoja paperille, keulassa oli suihkut ja pieni saunakin. Isäntäväki oli itsekin aloittanut folkkarilla purjehtimisen. Tuntui hyvältä tällainen ystävällinen ele, kun olimme nyt tulleet "ulkomaille". Kyllä tunsimme todella olevamme jo jossain, missä ihan jokainen saaristoretkeilijä ei pistäydy.
Toisessa maanmiesten veneessä oltiin yhtä vieraanvaraisia. Oikeastaan se oli pieni laiva. Valtavan leveässä aluksessa oli ihan oikea puulämmitteinen sauna, jota pääsimme kokeilemaan. Ahterissa oli täysimittainen terassi oluen lutusteluun. Kapteeni kertoi, että vene oli vakuutusrahoilla ostettu. Edellinen oli uponnut. Kaikki olivat pelastuneet, mutta jostain syystä he pitivät kunnia-asianaan olla käyttämättä pelastusliivejä. Rempseä paatti ja rempseä miehistö, eikä hienostelusta tietoakaan.
Rannan läheisyydessä pidettiin konsertti, ja kun olimme jonkun maljan nauttineet, emme epäröineet kiivetä aidan yli. Tunnelma oli kuin missä tahansa leppoisassa juhannusjuhlassa. Jos Venäjällä kallistetaan pivoa, täällä pivaa.

Kun olimme näin Latvian kasteen saaneet, saatoimme sen myös jättää. Ilman suhteellisuudentajun häivääkään lähdettiin purjehtimaan rannikkoa alas. Osin puuskaisan tuikea tuuli kävi mantereelta päin, joten aallokon puuttuessa matkamme eteni kohtalaisen hyvin. Muutamasta mastosta oli perin vaikea päätellä sijaintia. Selvää oli vain, että koko ajan kuvittelimme olevamme pidemmällä, mitä todellisuudessa olimme. Ensimmäinen varma havainto oli Almenragsin majakka. Tuuli teki meille tepposet ja kävi selväksi, ettemme tänään pääsisi lähellekään seuraavaa satamaa. Päätimme siis jäädä niemen tapaisen taakse ankkuriin. Maininki tuntui täällä, mutta väsyneenä kuukahdimme molemmat.
Aamuneljältä kuului tiukea NAPS. Nukkuja havahtui, mutta alkoi huolestua vasta havaitessaan outoa liikettä. Ankkuriköysi oli katkennut ja mainingit painamassa venettä suoraan rantaa kohti. Huusin kuin raivotautinen ankka Pekkaa, joka ilmestyikin pyjamassaan huuhkajan näköisenä kajuutasta kurkkimaan. Pidin pinnaa parhaani mukaan; ison noustessa pysyimme jotakuinkin paikallaan. Rantatyrskyt kävivät jo korkeina, eikä ollut kuin ajan kysymys, milloin karahtaisimme rantaan. Pekka taisteli keulassa aaltojen huuhtoessa yli, mutta sai kuin saikin fokan ylös. Kiitteli sitten, kuinka hyvin osaan pitää veneen tuulessa. Onhan se, pakko. Nyt lähdettiinkin kovaa, tuntui oikein nykäys, kun tuuli tarttui purjeeseen ja olimme pelastuneet säikähdyksellä. Jos ei hengenvaaraa olisikaan, tarinat ryöstetyistä hylyistä tällä rannikolla panivat miettimään. Almenrags oli osittautunut yhtä pahaenteiseksi, miltä kuulostaakin.

Nyt olivat hoksottimet teroitettu näkemään joka ainoa tuikku aamuhämärässä. Tiesimme tarkalleen missä olimme, saattoi alkaa jo ajassakin mitata, missä kutakuinkin milloinkin olisimme.
En vain saata käsittää, paitsi ehkä kauhtunutta merikorttia likinäköisillä silmilläni pitkään tiiraamalla, että saatoimme kuluttaa vielä täyden vuorokauden, ennen saapumistamme Liepajaan. Ehkä emme kuluttaneetkaan. Vain aika on likinäköinen, vääristää kuin horisontti hourupäistä, moniko täysjärkinen tänne lähtisikään, ulapoille tuntemattomille. Liepaja oli niin vähäpätöinen satama, ettei siitä peritty edes maksua. Kunhan sekaan mahtui, sai tulla. Suurin muutos tapahtui etiketissä: pivasta tulisi alus ja hinta putoisi entisestään. Oli turha ostaa halpaa makkaraa, kun edellinenkin oli jo mennyt pilalle. Piti sovittaa kohteliaisuuslippua ankarasti miettien, miten päin raitojen pitäisi olla. Pitäisikö yrittää Pekan puhua alkeellista venäjää, suoraa suomea vai alkaa pantomiimitanssi. Ei tuntunut aina venäjä täällä iskevänkään. Eiväthän he venäjää puhuneetkaan, eivätkä halunneet sitä enää kuulla.
Eivät olleet tuulet meidän mieleen. Tämähän oli varsin typerää, lähteä kiertämään lätäkköä väärään suuntaan. Luultavasti kuluisi päiviä, viikkoja. Kun lopulta lähdettiin, ei paljon kellonaikoja mietitty.

Kohtuullista etäisyyttä pidimme rannikkoon. Kului aikaa, venyi aika, puhutteli, kuiski ja raivosi aika. Sitten se jotenkin kuihtui ja menetti merkityksensä. Aina pinnavuoron päättyessä iski tajuttomuus. Loppu kävi jonkinlaisesta valveunesta. Sittenkin, kaksosten asennosta tai jostain, suuri navigaattorimme loihti varman sijainnin pahaiselle purrellemme. Koitti jokin aamuista, kun Pekka ykskantaan totesi, että olemme täsmälleen Klaipedan väylän suulla, vaikka mitään ei näkynytkään. Oli koittanut sumu. Osuimme suoraan aallonmurtajasta sisään, mutta saksalaisvene muutamaa tuntia aikaisemmin ei. Se oli osunut kiveen ja yksi miehistöstä oli kuollut.
Satamassa luki: LETA EIGA, ainoa lause, jonka yhä latviaa osaan, elikkä aja hitaasti. Vierasvenesatama oli helppo löytää, tullia ei. Jotenkin se jäi kokonaan väliin. Mikä tärkeintä, olut ei maksanut täällä markkaa enempää. Valuutanvaihtoon meni nyt jonossa tunti. Kaupunki oli selvästi viehättävämpi ja hoidetumpi kuin edelliset, jonkinlainen lomanviettopaikka kaiketi. Oli oikea pursiseura, vaikka paikallinen purjehdusharrastus tuntui vähäiseltä. Kävimme Nidassa. Siellä on dyyniä toisensa perään ja Saharan näköistä. Jos täällä eksyy, voi joutua veli Venäjälle Kaliningradin puolelle.

Oli luultavasti jokin aamupäivä, kun lopulta ilmestyimme tulliin. Pojat katsoivat MTV:tä aivan muissa maailmoissa. Lätkästiin leima passiin, kun kerran jaksoimme sinne tulla. Eivät hirveästi ihmetelleet, että olimme saman tien lähdössä. Alkoi omituisin satamasta lähtö kautta aikojen. Oli heikohko tuuli eikä purjeista mitään apua. Vene kyllä liikkui virran mukana, mutta missä asennossa - sivuttain.
Alkoi pitkä ja ankara taival, joka pitkään muistutti itsestään unissa. Kului varmaan koko päivä, ennen kuin Nidan loputon köngäs oli ohitettu. Kun Taranin majakka näkyi, tai sitten ei näkynyt etelässä, alkoi myrskyisä yö Gdanskin lahdella. Pimeimpään aikaan katsoin parhaimmaksi laittaa piihin. Sitä ei luultavasti ankaran tuulen takia uskallettu laittaa aivan oikeaoppisesti, vaikka olisi pitänyt. Sidottiin sitten kattilaa myöten kaikenlaista rojua köyden päähän ajoankkuriksi, mistä ei sanottavampaa hyötyä ollut. Marlenen sai kuitenkin pidettyä turvallisesti tuulessa, kunhan pinnamies osasi asiansa. Myrskyiso oli erinomainen purje. Vahtivuoroista kiinni pitäminen näissä oloissa, tuulen ollessa hurjissa lukemissa, oli elintärkeää. Muistan nukkuneeni kajuutan lattialla täysissä tamineissa sikeää unta. Tosipaikan tullen olin täydessä terässä. Ja sitä paikkaa ei tarvinnut kauan odottaa. Olimme jälleen ajautumassa painajaiseen, sillä Kaliningradin valot näkyivät pelottavan lähellä. Voisin vaikka vannoa, että näin jo sotilaan käyskentelemässä katulampun valossa. Silloin oli pakko voittaa pelko lähteä kannelle vaihtamaan myrskyfokka. Vasta silloin alkoi vene olla ohjattavissa. Aamun tullen kryssimme täyttä päätä. Vettä ryöppysi niskaan. Pilssin täyttymisestä emme enää olleet suorastaan järkyttyneitä, sillä paljon sinne mahtuikin, pikku loiskiminen kasteli ainoastaan kaikki kamat, mikä oli väistämätöntä.
Pekka teki paljon töitä pinnassa. Erittäin sinnikkäällä puskemisella Gdynia vähä vähältä lähestyi. Päivällä oli minullakin muutama paukku jäljellä saattamaan retki päätökseen. Kysyttiin veneen mittaa. Hinta määräytyi sen mukaan.
Pekka hankki itselleen purjehdushaalarin sataman kaupasta ja lähti. Olin nyt omillani uppo-oudossa satamassa.

TÄSTÄ ETEENPÄIN TARINA PERUSTUU SUORAAN LOKIKIRJAMERKINTÖIHIN!

23.5. 1994

Tuntuu kuin palaisi takaisin alkuun. Ei pitäisi kiintyä liiaksi mihinkään, ei edes lokikirjaan. Turha kuvitella, että aikaa pystyisi hallita. Historian kirjoittaminen on mitä suurinta valehtelemista. Esimerkiksi edellisessä lokikirjassa jätän kertomatta, että kirja varastettiin mustasukkaisuusdraaman seurauksena, vain siksi, etten halua puhua siitä.
Aika vahtii mustasukkaisena lastaan, tahtoo itse merkitä omansa.

Olen rekonstruoinut tähän viime kesän purjehduksista sen osan, josta on dokumenttia (irtolehtinä) tallella.

2.8.1993 Gdynia

Edellinen lokikirja varastettiin hyvin ikävällä tavalla 23.7. Se oli aloitettu 18.7. 1987. Heti miehistön, Pekan livahdettua Suomeen lyöttäydyin yksinäisyyttäni paikallisen huligaaniporukan seuraan, joka vetelehti satamassa räkien ja kiviä potkien (niin sanoakseni).
Varomattomuuttani kutsuin heidät veneeseen. He olivat kiinnostuneita lähinnä vain tarjoamastani votkasta. Rahani ja passin säilytin turvassa, mutta, kuinka ollakaan, arvokkain, lokikirja, vietiin halpamaisella tavalla.
Porukassa oli kolme kundia ja tyttö, joka ainoana osasi välttävää englantia. Pojat eivät tietenkään ilahtuneet, kun keskustelu meni heiltä ohi. Tuli varmaan mieleen, että yrittäisin iskeä heidän friiduaan. Kaivettiin siinä stilettiäkin esiin. Veitsi kurkulla reagoin epätodennäköisellä tavalla. Olin kuin se ei liikuttaisi minua tippaakaan. Sanoinpahan vain, että nyt saa riittää, ja - ulos! Ei siis mennyt henki, mutta melkein yhtä pahaa. Koko seuraavan päivän katselin haikeana haisevaan satama-altaaseen ja kaivelin roskiksia, kerroin vielä konsulaatillekin, kaikki turhaan. Historia oli kirjoitettu. Historia oli varastettu.
Hyvin katkerana koko Puolaa kohtaan vaivoin nielin katkeruuteni ja sittenkin, sittenkin aloitin uudestaan kirjoittaa.

Olen odottanut täällä turhaan koirien purtavana miehistöä ja ankkuria, jotka eivät koskaan tulleet. Oikaisin vain vähän, yhden köyden yli mennäkseni vessaan Puolan laivaston rakennukseen, kuten monet kerrat, vain hiukan eri kohdasta. Raivohullu susikoira hyökkäsi suoraan kimppuuni, ja kun yritin kädellä sitä torjua, se iski hampaansa siihen ja roikkui siitä. Toisella kertaa se puri vatsaan, ei kauas sukukalleuksistakaan. Vasta pitkän tovin päästä huutoihini reagoitiin. Ensimmäisiä kysymyksiä oli, onko minulla matkavakuutusta. Olihan minulla, mutta vanhentunut. Ikinä en osannut kuvitella, että miehistön saaminen, lukuisista puheluista huolimatta, oli niin vaikeaa, ja satamassaolo venyisi ja venyisi.
Vastentahtoisesti minut kipattiin johonkin sairaalaan, jossa sukkapuikon näköisellä neulalla punottiin jotain karhulankaa käteeni. Lopputulos oli muuten, ettei tikki kestänyt montaa päivää, ja jälki tuli pahemmaksi kuin ilman sitä.
Isoveli oli lähettänyt ankkurin Pomeranian kyydissä, mutta senkin joku varasti. Rahaa sentään sain konsulaatin kautta. Siinä sitten huvittelemaan sosialistisen lomaparatiisin kellastuneessa karusellissa. Virkamies vain silittää koiraa: hyvä poika. Turhaan käyn vaatimassa korvauksia kivusta, särystä ja tärveltyneistä vaatteista. Tämähän ei ole mikään Suomi ja Puola vasta triljoonan kilometrin päässä länsimaistumisesta.
Juttelin naapurin ruotsalaisukon kanssa. Myin Ahvenanmaan merikorttini muutaman killingin tähden. Mielenkiintoista lähteä yksin ilman ankkuria julmalta kuulostaviin tuuliin. Ankara suojaton etelärannikko edessä. Jos joskus täytyy tunnustaa pelko, oli se aika lähellä.

Maksoin 12 päivästä. Kaikkiin pilipaliasioihin menee kohtuuttomasti aikaa. Vaikka heräisin kuudelta, en ole vielä yhdeksältä matkassa. Tuuli on nyt onnettoman heikko.
14.45 Hellin majakka pohjoisessa. Kurssi 40.
En löydä Hellin poijua, mutta laivaväylä kulkee muutaman kilometrin päässä. se näyttää kääntyvän pohjoisemmaksi. Jastarnia näkyy jo. Taidampa kääntyä nyt, kun Gora Sawedow on minusta jotakuinkin lännessä. Otan kurssin 320 kello 16.40. Luoteinen, vauhti kuin apinalla kiima-aikaan. Se oli Mierzoja Helska, tuikulainen niemi joka on kierrettävä, siellä kun asuu mörköjä.
Jastarnia 19.50 etelässä.
20.20 otan aikalisän erilaisille tarpeilleni. Näin kevyellä tuulella ja pienellä aaltosella on ihanteellista seistä piissä. Ähä. Kyllä me vähän liikutaan, mutta ulapalle päin. Mietin tässä sitten strategioita yötä varten. Tuuli antaa posiviivisia merkkejä itsestään. Myötistä. Ehkä johonkin pääsiskin. Laitan vähän lisää vaatetta, vaikka eihän täällä varsinaisesti kylmä ole, ainakaan vielä.
On täysikuu-u-uu. Lähden liikehtimään 21.10. Aurinko on jo laskenut.
0.30 Rosewie etelässä
330: sta 270

3.8.

4.50 Stilo
5.04 piihin (aurinko)
5.35 matkaan. Tuulet alkavat lennättää, mutta matka on yllättävän pitkä. Miljoonat ihmiset lojuvat rannalla kun minä rällään ohi. Tuuli ei pääse pahasti painamaan manteren suojissa, mutta puuskat ovat rajuja. Majakoita tai majakan tapaisia on kovin vähän. Itse asiassa päivällä tulee enemmän hankaluuksia kuin yöllä. Ustka löytyy, mutta niin kaukaa, että epäilen jo onko osoite oikea. Rannassa on kuitenkin törvelö, joka sopii brittikartan piirroksiin. Satama on Boistön jälkeen matkan vaikein. Annan turisteille tyylinäytteen kryssimisestä isolla ahtaissa koloissa.
Perillä olen 14.15. 30 astetta lämmintä.
Puolalaisten lomapaikka. Heillä on mielenkiintoinen tapa lähestyä merta: kahlata. Kenenkään en näe uivan. Täällä olen oppinut läksyni hintapolitiikasta ja osaan jo kutistaa Marlenen pituuden kuuteen metriin, eikä senttiäkään yli. Näin hinta putoaa huomattavasti.

3.8.

Suunta 290 astetta
Ikävää, mutta joudun vielä kerran kiertämään sotilasalueen. Aluksi suuntaan 20. Lähtö 11.50. 12.30 ulos labyrintista. Vallitsee harvinainen pohjoistuuli, suunta 340. Väsyn nyt kaarteluun. Tuulikin tekee nämä kurssit mahdottomiksi. Otan suunnan 280-290 16.00
Kello on 20.25. On ollut helppo suunnistaa, kun jättää laskevan auringon styyrpuurin vantin ja keulastaagin väliin. Olen alkanut juomaan olutta, kirjoittelen sitten runoa tyhjästä kaljatölkistä. On leppeä myötätuuli ja kivaa. Puolan rannikko jää taa. Tässä voisi ihan hyvin vaikka hukkua, ajelehtimissuunta on oikea.
21.10 pakko kai jatkaa matkaa. Ampuvat raketteja, kun minä olen aikeissa koisia. Tuskin huvittelevat. Taidan olla yhä liian lähellä Polskaa. Ja ne kai ampuu. Ei ole ihan ukkossää. Mutta jennun otan alas, ei siitä muutenkaan iloa ole. 0.00 piihin.

5.8.

Jaroslawiec suoraan etelässä. Tuuli on nyt hyvin heikko. Luulen etten enää ole sotilasalueella. Ainakin hermostuneet rakettihommat ovat loppuneet, jos ne nyt ihan minua varten olivatkaan. Tuuli on idästä. Keula näyttää suuntaan 30. 04.20 uinuttu on. Ja ajelehdittu, vaikkakin heikolla tuulella. Lännessä?! alkaa näkyä hämäräperäinen majakka (jonka on pakko olla Bornholmissa?). Menoksi, se on niin kaukana, ettei sykäyksistä saa selvää. Aloitan tosi purjehtimisen vasta 6.00. Keitin vähän teetä. Kurssi 270. Tosi tuulet eivät ala. On kohta ihan pläkä. Olen keskellä laivaväyliä, mutta kun laivat tällä erää loppuvat, koisin vähän 7.30. Tunnin päästä uusi yritys. Eipä onnistu. Tänään on oikea pläkäpäivä, suorastaan hurmaavaa, vaikkei matkanteosta tulekaan mitään. Borskeittokin keityy ulkona itsestään, niin kuuma on. Ensimmäinen kokeilemisen arvoinen tuulonen tulee nyt. Yritänpä 15.45. Tuuli yltyy vähitellen meduusan tarkkailusta siihen mitä se on nyt, puhiseva. Olen vähän ihmeissäni mitä pitäisi tehdä. Valoja voi käyttää vain rajoitetusti. Tällä, navakoituvalla tuulella pamahtaisin yöjalassa liian varhain pimeään Neksöhön. Jospa jäänkin turvalliseen piihin tänne etäämmäs. Ajelehtimissuuntakin on o.k. 20.40.

6.8.

06.00
Laivoja tulee yöllä sikana. Aamuyöstä tulee ukkonen. On kovin vähän aavistusta sijainnista. Taidan kokeilla 250:ntä. Sitten nousee vain 210. Entäpä 290? 10.50 nousee 305!
Tajusin yhdessä vaiheessa, että oli typeristä idioottisinta luulla toissailtaista majakkaa Bornholmiksi, eihän se mitenkään voisi näkyä niin pitkälle. No, kysyin gdynialaiselta veneelltä vauhdissa, missä Bornholm on. Sain vastauksen 305. Sitten olikin hieman vastainen sivutuuli ja vauhti kova. Täällä sitä ollaan, en vain satu tietämään, missä. Svineke siis, eikun Svaneke. 16.00

Oma kommentti (14.10.2008)

Muutamat hapuilevat merkinnät lokikirjaan, missä arvaillaan suuntia, antavat vain kalpean aavistuksen retken mittasuhteista. Olihan Marlene kuin kaarnalaiva Atlantilla ja miehistö hullujenhuoneen jäämistöä. Ajatus purjehtimisesta etelä-Itämeren yli yksin ei ollut tuolloin juolahtanut mieleenkään. Vene vain nyt oli päivä kerrallaan joutunut isolla merikortillakin niin etäiseen paikkaan, että kortin pohjoisnurkassakin näkyy vain häivähdys Gotlannista. Mikä siinä auttaa. Aika oli jo kokonaan menettänyt merkityksensä, ainakin Marlenen aika. Tuolloin nimittäin lokikirjasta hävisi legendaarinen päivä. Sen jälkeen minulla ei ollut enää aavistustakaan kahden häilyvän pisteen välisestä etäisyydestä. Purjehtiminen ei ollut vain tuulen pistämistä pussiin tai harpin piirtämä matka. En omistanut edes harppia, tuuli käyttäytyi kuin juopunut, tai kuin olisin päätynyt Doldrumseille, ukkosineen päivineen. Meduusat uiskentelivat kuin Sargassomerellä. Välilllä päädyin vihreään puuroon, joka oli tuolloin uutta ja outoa.
Jos väsyin, yksinkertaisesti menin nukkumaan, sellaisessakin paikassa, jossa laivaliikenne on vilkkaampaa kuin keskellä Suomenlahtea. Päivämääräraja lähestyi. Laivojen matala murina kuului vain etäisenä nukkujan korvaan. Vaivoin jaksoin pitää mielessä, että olin toden totta matkalla länteen. Koko itäinen Eurooppa oli, kovalla tohinalla. Patsaat kaatuivat nopeasti, mutteivät niiden varjot. Minulle pelkät maistiaiset ihmeellisestä idästä riittivät, ja saapuminen Bornholmiin tiesi taas pitsapaikan löytymistä satamasta, pankkiautomaatin tyytyväistä ininää torin laidalla ja kuumaa suihkua, jonne mennässään ei tarvitse pelätä susien hyökkäävän kimppuun. Satamaan saapumistani ei noteerattu millään lailla, olisi tuskin huomattu, ellen olisi tunnollisesti kävelllyt satamakapteenin toimistoon. Mutta passia ei kysytty, tuskin kysyttäisiin nykyään Puolassakaan.
Olin täyttänyt yhden isoista vesinassakoista halvalla votkalla. Se lisäsi mukavasti jännitystä rajalla. Gdyniassa jo tullimies haisteli: täällähän tuoksuu votka. Vastasin siihen, että pidän votkasta.
Laittaisin sulkuihin, että mieluummin ilman stilettiä kurkulla ja varkaita aluksella.
Jos miehistö ei ollut mitään muuta oppinut, ainakin se osasi purjehtia! Perämoottorin puuttuminen oli jo aikoja sitten täysin unohtunut, eikä ollut niin ahdasta satamaa, minne ei purjein tultaisi. Joskus manööveri oli varsin hurja, mutta hallittu.
Retken saadessa oikeat mittasuhteet unohtui sekin, etten osannut juuri lainkaan ruotsia. Puolassa kommunikoinnin jälkeen äkkiä vain osasin. Sekin oli pelkkää psykologiaa - kun oli tultu melkein kotiin, kaikki oli helppoa. Merikin oli, olkoon miten mieletön tahansa.


7.8.

Käväisen Rönnessä kruunuasioissa. Bornholm on hellanlettas kuin nukkekoti. Puolet asukkaista on galleristeja, loput runoilijoita. Mutta kruunua menee tuhottomasti, en jää enää maksamaan satamamaksuja. Lähden muhevalla länsituulella Karlskronaan päin suuntaan 5. 21.15.
Päätänkin peruuttaa äkillisen lähtöni. Varsinainen syy on, että ostin miljoonalla kruunulla kortteja, enkä ole ehtinyt lähettää niitä. Voi olla sitäpaitsi ihan hyvä lähteä aikaisin aamulla. Kello on 5.20 lähtiessäni, kun saksalaisveneissä nukutaan sikeästi. Eilen illalla oli muuten pirullisen vaikeaa päästä tähän loveen takaisin. Tein siinä vähän turhankin uskaliaita temppuja.
5.50 vauhtiin.
Joudun korjaamaan kurssia 15 asteeseen tullakseni Christiansön itäpuolelta.
12.00 havaittu Finnjet.
14.30-15.00 piissä
Ohoi maata näkyvissä 18.10.
Jos olen oikein ymmärtänyt, olen suoriutunut Hasslön saareen, joka on aivan Karskronan väylän vieressä. Olin vähän orpona tullessa, kun ranta näytti kivikkoiselta, mutta ah nämä tutut ihanat lateraaliviitat. Hasslö on kuulemma ulkomaalaisilta kielletty sotilasalue. Yksi setä antoi hyvän käytännön vinkin: ota se lippu perästä pois. Neuvoi vielä paikankin. Ajattelen tosin, että ei P:leessä. Ei vaikka tykillä osoittais.

8.8.

Olen mainiossa paikassa, ilmaisessa, ei kenenkään paikalla Karlskronan laidalla kello 12.45. Jokuhan sitten kuitenkin kirjoittaa sekä ruotsiksi että englanniksi että pitäisi lähteä, mutta minä vain juon viiniä suomeksi, enkä ennen aamua lähde.

9.8.

Hieman tässä arastelen tuulen poikia, mutta kävin katsomassa vierasvenesataman tuuliennusteen, eikä se niin paha ollut: s/w - o/w 10-13 m/s.
9.30 lähden sitten. Tulee aika kiirus purjeitten nostamisessa. Niinhän siinä sitten kävi, että kolistelin. Oma syyni, mitä en lähtenyt samaa reittiä takaisin. Se varsinainen väylä vaan menee niin pirun kapeasta aukosta.
Niuhokryssin jälkeen olen selvillä vesillä noin 12 vasta. Täällä on hirvittäviä karikoita. 14.30 Utlängan.
20.30 olen jossain.Navigointisuoritus ei ole häävi, vaikka minulla on uusi kartta. Olen ollut suuren osan matkaa lähellä rantaa, kepit ovat jääneet ulommalle väylälle. Tuuli on väsähdellyt alun reipastelun jälkeen. Aika unettavaa on ollut, mutta myötämäkeä. Juuri sopivaan aikaan vaistoan tään pikku sataman. Tämä on sitten Kristianopel. En ole päässyt siis edes Karskronan kunnasta. Sikakallista 75 kr. Hätä tulee viimeisten pennosten kanssa.

10.8.

Täytyy lähteä lainafillarilla kylille penkomaan jostain lisää rahaa, jota tilillä ei liene, mutta automaatti ehkä antaa. Tulee hieman epäonnea. Poljen ainakin 30 kilsaa löytämättä yhtään automaattia. Rahat on käytännöllisesti katsoen loppu. Mutta sähköt minulla on! Sain sentään kaupasta maailman parhaita lihapullia.
Lähtö 12.10
Arvio:
Bergvara 15.00
Kalmar 22.00

Kalmar 17.45!
Lentotuuli ja puuskapoikueet. Aion vain käydä p. automaatilla ja tämä poika lähtee Gotlantiin. Satama on hirveä tulla. Väylä menee kerikoiden välistä ja on merkitty kaksilla, äkkiä kääntyvillä linjoilla. Ja täytyy tosiaan älytä kääntyä. Ainoan tuulensuojan oletan löytyvän satamasta. Tulen täysin purjein ja kovaa miljoonaveneiden siimekseen. Paukuttelen siinä purjeita ahtaassa kolossa kiukkuisten puuskien säestyksellä. UH. Pahimpia, mutta kunniakkaimpia rantautumisiani. UGH. Mutta juustopiiras uuvuttaa minut niin, etten taidakaan lähteä yön selkään. Ajoituksellisesti, Gotlantia ajatellen, se olisi typerääkin. Tänään uuvutin itseni sitäpaitsi turhaan fillarin selässä. Mutta nyt sain vähän fyrkkaa.

Tässä kohtaa lokikirjaa on sivu, jossa opiskelen eri merkkien sykäysmääriä yöpurjehdusta varten.

11.8.

Ja hyvä on etten lähtenyt. Blosaa kovaa, eikä tuolla varmasti mitään edes näe. Vaihteeksi tuleekin ystävällinen venepaikan omistajasetä, joka ei ota syvimpiä pahoitteluitani kuuloonkaan. Olen tänään nähnyt Kalmarin linnan. Meistä on taas tullut, uusi uljas Pohjola.
Kävin paikallisessa kylpylässä, joka sijaisee Östra Vittusgatanilla. Usko tai älä. Siellä oli sauna, jossa ruotsalaisukot lukivat sanomalehteä. Löylyvedestä ei ollut tietoakaan, mutta heti kun silmä vältti, ruiskutin nurkan takaa siivousletkusta sellaiset löylyt, että uutiset saivat kyllä kyytiä.

13.8.

Tämä aamu näyttää jo kokonaan toiselta. On kirkasta, eikä tuule aivan mahdottomasti. Menojalkaan 6.00. 6.55 Öölannin suuri silta.Niin pitkä se on, ettei toista päätä näy. Niin korkea se on, että ainakin viisi Marlenea mahtuisi päällekkäin ali. 14.15 minut ohittaa oikea purjelaiva arvokkaasti lipuen. Ei tosiaankaan mitenkään kovaa. Nimeä en ihan erota. 14..45 maaginen Blå Jungfrun, merestä terävänä kohoava peruskallion juonne, joka yrittää hätistellä pensaita läheltä katsoen violeteilta kasvoiltaan. Kaukaa hän on todella sininen. Tuuli yltyy tuonne 14 m/s, mutta minulla onkin sivumyötis.
Kello 17 Öölannin pohjoiskärjestä suunta 70 kohti Visbytä.
Visbyn majakan pitäisi välkkyä kerran 12 s. Piissä 19.05-19.35

14.8.

Yöstä tuleekin pirullinen. Mutta se soittaa komeettoja taivaalta. Koskettaa sielun jokaista tähteä.
Käännyn ennen Visbytä suuntaan 30. Se onkin vaikea pitää. Monimetriset mainingit ovat yöllä karmaisevia. Pidin niin paljon etäisyyttä rantaan kuin ikinä pystyin, ja pelotti silti.
Vasta aamulla huomasin, ettei hätää ollenkaan. Märkänä lässähdän 8.15 Kappelhamnin kalastajasatamaan. Siellä liehuvat kohta tekstiilit. Suihkuun mennessään tarvitsee kourallisen kruunuja, joita toinen käsi syöttää koneeseen, toisen käden hapuillessa shamppoopulloa. Hulluja nuo ruotsalaiset!

15.8.

Lähden 6.30. Herätyskello ei toiminut. Tämä on aivan liian myöhäistä. Vasta kahdeksan maissa voi irvistellen väittää jonkinlaista vauhtia syntyvän. Edes lahdelmasta ei vielä päästy. Vaikka vannotin eilen, etten enää ikänä yöpurjehdi, taitaa tästä väkisin sellainen tulla. Vaan eihän enää samanlaista rääkkiä kuin viimeksi, eihän.
Teen kompromissin itseni kanssa. Odottelen täällä selillä sopivasti ollekseni Almagrundetissa aamulla. Siitä suorin Marikseen. On leppeä luoteistuuli, toistaiseksi ainakin.
On niin haikeaa katsella kaukaa, kun Gotska Sandön lipuu ohi. Palaan vielä ankkureita ruuma täynnä!
Mitään hupiretkeä ei tästäkään tule, on tuuli sen verran navakoitunut. Minulla meni eilen(kös) etupurjeen nostin rikki. Sehän tuli ovelasti korjattua spinnun fallilla. Fokka auttaa ohjailussa kovasti. Lähden tästä kahdeksan pintaan pompittuani Gotskan takana aikani.

16.8.

Yöstä tulee julmista julmin. Se mustenee mustemmaksi ja patarummuttaa salamoita, syöksee hyökyjä niskaan ja piiskoo salamoita, se murjoo kärsätuulilla... ja kuljen kuin riivattu. Aluksi löydän majakan, kunnes se taas katoaa vaahtoon. Kompassi näkyy joskus salaman välähtäessä. En uskalla mennä vähentämään purjeita tuulen riuhtoessa takaa. Takastaagi on niin tiukkana että soi. Milloin katkeaa masto, missä matkan pää.
Ei ole vielä tarpeeksi valoisaa, kun lähestyn Almagrundetia. Tuuli vielä yltyy myrskyn rajoille. Marlene jää piihin. Tunnen itseni naurettavaksi turvavaljailla kiinni. Paljon se auttaa, kun vesi täyttää ruuman. Samassa kun valo riittää, lopahtaa tuuli, jättäen jälkeensä hakkaavan mainingin. Sitten nousee läpitunkematon valkea sumu. Karikot vaanivat, ajelehdimme niitä kohti.
Kun sumuun tulee aukko, alkaa baletti karien välissä. Vaistot ovat hereillä ja silmät auki. Pystyn kiertämään jokaisen matalan aavistaen ne, kuin kivet kotipihalla. Koikkelehdin kesäsaariston paratiisitunnelmiin. Aurinko on saapunut, hälventää sumun ja kaikki. Purjehdin halki läpi hemaisevimman saariston tietämättä lainkaan, missä olen.

17.8.

St.Mössöstä, suom. Pyhä Mössö, Mariksen suuntaan 6.50. Kyläkaupasta saatu folköl tuntuu huonolta vitsiltä. 13.30 Tjärven. Hyvästit Ruotsille. Lisään purjetta, vähennän vaatetta. Pystytän veisuuta virrestä 35. On mitä leppoisin keli, kunnes tuuli kääntyy 80 astetta ja repii genuan. Spinnun puomia ei saa purettua tarpeeksi nopeasti.
9.45 saavun hyvin märkään Marikseen. Loppumetrejä sahaan kauan. Olen kovin iloinen päästessäni katalan luoteistuulen riepottelusta. On vaikeaa päästä perille kun sumene ja sakenee (pää vai ilma), on silti nähtävä karit ja löydettävä väylä ilman merikorttia, joka, kuten tiedettyä, tuli myytyä.
Mutta löysin perille. Tuuli ulvoo yhä kimeästi vanteissa. Olen voitonriemuisena ja helpottuneena täällä, vaikka matkaa vielä on. Sateen pieksemä Maarianhamina on hieman alakuloinen.
Saan palkakseni valtavan pitsan, joka juuri ja juuri mahtuu mahaan. Avaruuksia olen niellytkin. Suihkuun en tänä iltana pääse, mutta, ihme, kuivaan petiin.

19.8.

Tuuli jaksaa pullistella. Että jaksaakin, mutta minä pullistelen takas. On tullut kylmä, syksy ja kaikkea. En edes karttoja tahtonut saada autiosta Maarianhaminasta, joten olen piirrellyt omia. Mutta menotuulella olen 12.00 kohteena Kökar.
En voi lakata ihailemasta näyttäviä lähtöjäni. Tuulessa on pontta sen verran, että suhistelen hienosti sisäväylät läpi. Selillä jo roiskiikin. Saaristoreitti on kuin suuri joki, Mississippi.
Mutta sitä en ottanut opikseni, ettei kannata yrittääkään tosta noin vain vetäistä koko saariston läpi yhdessä päivässä Kökarille. Kertaakaan se ei vielä ole onnistunut, ainakaan näin päin. Mutta korkkaan upean (7,5 kg) ankkurin. Taidankin olla matkan upeimmassa rannassa sisä -ja ulkosaariston rajalla, mistä pääsee päivässä kenties Vänöhön. Kesä tulee takaisin. Aivan sokkona täällä muuten painelen. Minulla on yksi kortti, joka auttoi aluksi, sekin turha, sen verran hyvin paikat muistan. Varmaan tästä selän yli K. saareen löytää, kohta sen jälkeen kelpaa Turun kortit.
Saareni on nähtävästi ääretön sisäsaari. Kierrän jotain nientä, kierrän suuntavaistoni sekaisin. Ihmisestä näkyy joitain merkkejä, ympäriinsä harhailevia polkuja. Välillä maasto käy vaikeakulkuisemmaksi. Yhtään mökkiä en näe, vain yhden maston, joka luultavasti on Sottungassa. Jos se on, olen aivan muualla mitä ajattelin. Täytyy varmaan käydä katsomassa.

20.8.

Aika hyvin arvattu. Pääsin tänne asti (kartalle) ja pidän sitä hyvänä suorituksena. Karttaongelmat olivat aika vähäisiä, pääsin melkein heti lehdille S:n jälkeen. Tuuli on ollut hyvä koko ajan. Ainoa miinus oli, kun jämähdin Vänön rantaan, enkä olisi päässyt, ainakaan helpolla, matalikolta ilman yhden sedän apua. Sitten riittääkin - heitän ankkurin.

21.8.

Matkanteko tyssääkin tähän, ainakin vähäksi aikaa. Tuulee nimeksi, sekin vastaisesti.
Kopsuttelen Vänön rantoja, kunnes löydän välttävän paikan. Otan päivän auringon kannalta.

22.8.

Mutta nyt keilpaisi tuuli. Haen satamasta vettä. Väylille 10.15. Kauas en pääse. Tästä tulee kuuma ja melkein tyyni päivä. Mutta ei tässä vielä surta hätää ole "aikataulun" kanssa.
Uusi yritys 12.40.
17.00 Hiittinen

23.8.

8.30-17.00 Hankoon
On ollut vastaista ja rypistämistä. Nyt helpottuu. Käväsen kaupungilla leipäostoksilla ja jatkan vähän matkaa.
18.10-20.15 Mulan. Tuttu saari.

23.8.

(joku on salaa lisäillyt päiviä lokiin)
Alamme liikkua 11.30. Ankkuri lakkaa pitämästä. Ei se mitään. Vihdoin aavistus tuulesta.
20.20 Lillkrokan. Oli huonotuulinen päivä. Vasta iltapuolella tuulee runsaan veden kera.

24.8. 8.10-17.45 Lill Pentala
Oli vastaiseksi muuttuva mehukas sivutuuli.
Ei näy ketään täällä?! (tuttujen luona)
Olen taas epävarma onko tänään
24. vai 25. vai 26. päivä
Vai onko aika hävinnyt kokonaan. Avaruusaikainen kelloni tytyttää suunnilleen kymmentä, kun aloitan VIIMEISEN OSUUDEN. Sain muuten mehuisat saunat lopulta.
Santahamina ampuu kunnialaukauksia, joihin Isosaari vastaa. Kurkiaura läpsyttelee etelään upeassa muodostelmassa. Maistuu lokakuulle.